Viel kolme YO-koetta edes, mut mä en nyt jaksa stressata. Stressaan muutenki vähän liian usein ja vähän liian paljon, mut jotenki välillä tulee pilkahduksii sellasest asenteest et ei sen oo nii väliä. Elämäs on suurempiiki murheen aiheita ku koulu tai sekavat ajatukset liittye su elämä ihmisii ja sen hetkisii asioihi ja huolii. Nyt on vähän tullu sellane tunne, et kun mä kuitenkin lähen täältä ah-niin-ihanast kotikaupungistani viimeistään ens elokuus, ni ei sillä oo pidemmän päälle väliä, millane kuva musta jää. Mä saan pitää hauskaa just nii paljo tai vähä tai vakavasti tai ei-vakasvasti ku mua huvitttaa, eikä siihe oo kenelläkään mitää sanomista. Kerranki tuntuu et vaik asiat tavallaa oliski ihmissuhderintamal solmussa, ni se on mun asenne joka tekee niistä helppoja (lukuunottamat tiätty mun omii satunnaisii meltdowneja, jotka neki hemmetti kuuluu elämää). Seuraava luku alkaa viide kuukaude päästä ja se on se aika ku mä alan tekee "virallisest" niit isoi päätöksii ainaki uudella paikalla.
Tottakai jään kaipaa täältä asioita, IHMISIÄ, paikkoja mut ei mikään oo lopullista. Ystävät jää ja vaan se on tärkeetä - mä en oo ikinä ollu mikään paikkaan sidottu henkilö ja mä tiedän, et se mun elämä oottaa mua jossain, ne polut joita mä tuun tulevaisuudes kulkemaan, ne ihmiset ketkä tulee kuulun mun elämään, ootan nii innoissani sitä et pääsen karistamaan tän paikan pölyt jaloistani !
Tulipas impulsiivine purkaus-teksti. Mut kai mäki oon vähä sellane.
 |
| Ihmeaine (niissä mitoissa kun se on mahdollista) ! |
"I have often asked myself the reason for the sadness
In a world where tears are just a lullaby
If there's any answers, maybe love can end the madness
Maybe not, but we can only try"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti