Kahden maan välissä

Siinäpä se ajatus, joka on kummitellu mun mielessä nyt jokusen aikaa, välillä hieman taka-alalla ja välillä enemmän pinnalla. Suomi vai Saksa ? Ennen mun lähtöä ees koko au pair-vuodelle, olin aatellu, että jos kaikki menee siellä hyvin, saattaisin jopa jäädä Saksaan. Ja niin siinä sitten kävi, että kaikki alkoi mennä tosi hyvin. Tai ehkä lähtöolosuhteet saattoi vaikuttaa asiaan - Suomessa mä olin pitkään ollut ihan hukassa ja surullinen, pienen kaupungin kuviot ahdisti ja tuntu, että kun oli yhden murheen saanut mielessä käsiteltyä ja prosessoitua, kulman takaa tuli jo seuraava. 

Tottakai mä - niinkun varmaan oon joskus täällä blogin puolella sanonukki -
olin niin onnellinen kun tulin Düsseliin, mä tykkäsin ja tykkään edelleen tästä meiningistä, mikä täällä on niin tosi paljon. Nää ihmiset on niin avoimia ja auttavaisia ja ystävällisiä, ja se on tosi virkistävää. Kai nää lähtöolosuhteetkin vaikutti siihen, että tänne tullessa kaikki oli jotenkin niin uutta ja raikasta ja tuntu hyvältä. Sai alottaa ihan puhtaalta pöydältä ja se tuntu sen kevään ja talven jälkeen just siltä, mitä mä tarttisinkin sillon. Kaikki oli niin hyvin ja mä olin onnellinen ja mä uskoin ihan tosissani, että mä haluan jäädä tänne ja se olis mulle se parempi vaihtoehto.

Ja mikä tilanne on sitten nyt ? Odottamaton, järjetön Suomi-kaipuu iski joulukuussa, ennen mun matkaa jouluksi kotiin. Se oli jotakin, mitä mä en ollu odottanut ollenkaan, koska mä oon niin pitkään halunnu lähtee ulkomaille, se on ollu yks mun suurimmista unelmista. Ja sitten sain jotenki rauhoteltua itteni ennen lähtöä, että Saksa on edelleen vahva ja hyvä vaihtoehto ja mä haluan sitä, kunnes mä menin kotiin ja kaikki tuntemukset ja ajatukset heitti ihan täydellistä kuperkeikkaa. Tajusin kuinka paljon mä oikeasti kaipasin Suomeen ja mun perhettä ja kaikkea säätä ja ruokaa ja Suomessa ajamista autolla ja ihan pöhköjä asioita. Käytiin jokirannassa sukulaisten kanssa yhessä tyylikkäässä ruokaravintola/livemusiikkibar -paikassa ja mä vaan auoin suutani kuinka kauniisti Aurajoen ranta oli valaistu, kuinka nättejä taloja Turun keskustassa oli ja miten chick-paikkoja meillä Suomessa on, miten paljon kotimaista osaamista ja taitoa koko Suomi pitää sisällään. Turku on kaunis, Düsseldorf on...ei niin kaunis. Nyt mä intoilen, kuinka mä haluaisin opiskella (mulla on tällä hetkellä tosi kova opiskeluinto, haluan opiskelemaan !!) Turussa ja syödä suomalaista (kallista) ruokaa ja kävellä pakkasessa ja auringonpaisteessa ja ihailla kuinka kaunis maa Suomi oikeastaan on. Lukea loputtomiin hyviä kirjoja ja käpertyä peiton alle ja juoda kuumaa kaakaota. 

Silti mua pelottaa, mihin se alun Saksa-hypetys katosi ? Kyllä mä silti tykkään olla täällä, mä pidän tästä suurkaupungista ja edelleen, täällä on vapautta tehdä asioita ehkä enemmän. Mä oon tullu lähelle niitä kysymyksiä ja päätöksiä, jotka tuntuu nii aikuisilta ja itsenäisiltä ja se pelottaa myös. Aina ennen on voinu kysyä neuvoa äitiltä tai mun perheeltä, mutta täällä monissa asioissa niin ne päätökset ja pohdinnat on joutunu tekemään yksin, ja ehkä se tulee nyt selkeämmin esille tän suomi-saksa jojoilun kanssa. Mitä jos mä valitsenkin "väärin" ? Kun toisaalta miettii niin "väärä" valinta on hassu käsite, koska ei asiat oo ikinä mustavalkosia. Molemmissa vaihtoehdoissa on hyviä ja huonoja puolia, mutta en mä silti haluaisi joutua katumaan sitä päätöstä, minkä ikinä sitten teenkään, ja sitäkin enemmän, että tekisin ne päätökset oikeista syistä. Miten sitä oppii päättämään mitä haluaa eniten, kun on monia tärkeitä asioita ?

Huh, tuntuu hurjalta ajatella tätä, kun on toisaalta yrittäny työntää sitä mielestä pois koko kysymystä tänne palattua. Onko jollakulla muulla sellanen pelottava tunne tulevaisuudesta ja päätöksen teosta ja itsenäistymisestä ? Tiiän kyllä, että jossakin jollakulla muullakin on pakko olla jotaa samankaltasia ajatuksia, mutta tän asian suhteen täällä Saksan päässä on vaan vähän juttukaverit vähissä.  Nyt pitää kyllä saada taas ajatukset muualle ja alottaa se vaikka kuuntelemalla tätä :-)