Anteeksi kovasti, että oon viime kuukausina laiminlyöny mun blogia ja aika pahastikkin. Viime torstaina palasin takasin Düsseliin, ja kyyneleet nousee silmiin jo siitä että kirjotin ton. Suomessa ollut loma oli niin miljoon akertaa parempi kun oisin ikinä voinu ees toivoa. Itkin, kun pakkasin mun tavaroita huoneesta laatikoihin ja järjestin ne siisitisti mun vaatehuoneeseen. Kenkiä, vaatteita, kirjoja, taiteiluvälineitä. Laatikkokaupalla tavaraa mistä en suostu luopumaan, ja toisaalta heitin ronskilla kädellä tavaraa jätesäkkeihin nimeltä "Kirppari" ja "Roskis."
Tuntuu hurjalta, että tänä aikana kun oon täällä ollu, oon oppinu ihan hurjan paljon ittestäni. Ja samalla oon vaihtanu mieltäni miljoona kertaa, samalla yllättyen siitä, että olen mielenvaihtaja-ihminen. Mä oon aina luullut, että ulkomaille lähtö on mun unelma ja että haluan jäädä ja nähdä ja kun sanon jotain niin pysyn siinä. Tänne tuleminen ja täällä oleminen on ollu raskainta mitä oon ikinä tehny, mutta samalla - ja ennen kaikkea maailman paras päätös.
Mä oon lykänny näitä tunteita sivuun ja kuvitellut, että voin jotenki työntää ne pois - ja niin mä pystynkin, kunnes tulee se muuri vastaan että ne tulee ulos. Mulla on niin hämmentynyt olo. Pahimman koti-ikävän iskiessä, kun itkin joka yö itteni uneen kolmen viikon ajan ennen joulua (ja tätä tunnetta en siis olisi IKINÄ ihan rehellisesti uskonut, että mä saan, koska tää ollut nii pitkään mun unelma, ja mä luulin, että olisin sellanen ihminen, kuka on niin kova pitämään unelmistaan kiinni, ettei näin käy, kun tottunut välillä ettei nää niitä lähimpiä kuukausiin) päätin palata ehdottomasti Suomeen. Lupasin niin ja muutin mieltäni : lupasin jäädä Saksaan, kävin jopa tyäkkäristä hakemassa ajan opiskeluneuvontaan ja otin kasan esitteitä ja surffasin yliopistojen nettisivuja läpi. Jouluna Suomesta paluun jälkeen vältin näitä keskusteluja, koska ikävä Suomeen oli niin kova. Ihana joulu perheen kanssa ja edes oksennustauti (hirvein sairastuminen ikinä ei saanu hetkautettua mun päätä mihinkään. Suomessa kaikki oli niin ihanaa - tottakai. Tajusin uudestaan karnevaalien aikaan, kunka paljon mä rakastan mun elämää täällä ja kuinka onnellinen mä oon : lupasin siis TAAS jäädä tänne. Kuinkas sitten kävikään ? En uskonut, että mun mieltä pääsis enää kääntämään, mutta viimeisin Suomi-loma oli jo ekana päivänä saanut mun mielen muutettua. Tuntu niin mahtipontiselta istua Turun yliopiston pihalla Suomen helteessä (Saksassa kun oli se 6-8astetta..........) ja kattoa opiskelijoita istumassa nurtsilla ja lukea vastapäisen rakennuksen seinästä: "Turun yliopisto - vapaan kansan lahja vapaalle tieteelle".
Suomessa olo oli niin ihanaa. Ja samalla ihan kauheeta, kun lähes joka päivä itkin sitä, että pitää tulla takasin. Ei se että kesäksi tulee, se on jo ihan okei, mutta kun olin jälleen jollekulle sen velkaa, että pitäisin vihdoin kiinni niistä jo sanotuista lupauksista, mitkä oli sanottu. Mä vaan itkin iltasin ja se lähtöpäivä... En pystyny miettimään mitään järkevää. Oli ollut ihan parasta olla Turussa näkemässä sukulaisia ja nähdä mummua ja vaaria, jotka oli niin ilosia kun hain Turkuun opiskelemaan ja onnellisia, että olin tullut käymään. Mä rakastan mun perhettä niin paljon, tuntuu tosi pahalta olla poissa sieltä, kun normaalisti viettää niin paljon aikaa siellä, pelaa lautapelejä ja canastaa yön pikkutunneille asti ja kiertää kaiken maailman kirpparit ja nauttii mummun ja vaarin kertomuksista. Ja sitten tulin kotiin, Raumalle. Sama tunnerumba tuli uudestaan, kun näki äidin ja mun veljen. Ja sitten se ylppärivklp, kun olin kuskina ja baarissa oli niin paljon tuttuja kenen kanssa jutteli ja oli ystävien ylppärijuhlissa..
Mulle on aina ollu selvää, että oon ylpeä siitä, et tuun Suomesta ja meillä on asiat niin hyvin Suomessa. Mutta mä en ois ikinä arvannu, kuinka paljon mä rakastan olla täällä, nyt kun kaikki ongelmat on suurinpiirtein ratkottu ja Suomeen on palaamassa paljon vahvempi ihminen. Tässä vuodessa on toteutunu kaikki maailman kliseet ja ennakkokäsitykset, mitä ulkomailla olosta sanotaan. Ja uskokaa pois, ne uskoo vasta sitten kun on sen kokenu. Sitä luulee tuntevansa ittensä, mutta 18-vuotias valkolakkinen ei kyllä tiedä kun murto-osan ittestään, vaikka tunteekin tuntevansa ittensä hyvin. Koputetaan puuta, kerronko mä tän kaiken teille uudestaan vuoden päästä, että ittestään oppii niin paljon lisää ? Todennäkösesti.
Ja jos mä jotaan voin sanoa jollekulle surulliselle nuorelle, niin sen, että
KAIKILLE LÖYTYY ONNELLINEN TIE.
Ehkä se on vaikeesti löydettävissä ja ei oo olemassakaan pelkkää nousukiitosta elämää, mutta surullisuus ja masennus ei oo pysyvä olotila ! Mä jos kuka oon sen todistanu ittelleni. Aina löytyy oma tie !
